Joulukuusen kuolema

© Julia Vuori

Maailmantuskani alkaa olla sitä luokkaa, että harkitsen joulukuusiperinteen tappamista.

Mutta kun en halua.

Kuusi tuo mahtavan joulutunnelman. Se tuoksuu. Se koristellaan. Siinä on kynttilöitä. Sen alle pannaan paketit. Nurkista ja lattianraoista imuroidaan neulasia vielä juhannuksena.

Mutta kun.

Puu katkaistaan ennen aikojaan, isketään pariksi viikoksi sisälle kitumaan ja heitetään pois. Huvin vuoksi. Mitä turhuutta. Sydämeni itkee!

Haluan harvennuskuusen. Sellaisen, joka on jyrätty pois toisen puun vierestä, että sillä toisella olisi tilaa kasvaa suuremmaksi. Tai tukkipuun latvuksen, joka jäisi muuten hyödyntämättä. Ei sellaisia tuolla kaduilla kaupata.

Pentuna kuusi haettiin sukulaisten metsästä. Sellaisesta tavallisesta epätalousmetsästä, jossa puut saavat kasvaa siellä missä huvittaa, elukat elellä kuten parhaaksi näkevät ja luonto jyllätä omaan malliinsa. Siellä sitten tarvottiin lumihangessa ja katseltiin, mikä olisi nätti ja sopivan kokoinen joulupuuksi.

Tämän päivän joulukuuset kasvatetaan suorissa riveissä puupelloilla. Ja niitä tuodaan meille ulkomailta asti. Tanskalaisiin kuusiin on tungettu lannoitteita ja torjunta-aineita, ja sitten ne vielä roudataan sieltä tänne.

Ehkä hankin ensi kerralla joulukaktuksen. Monivuotisen.

Älä koskaan ikinä muutu

© Lasse Katainen

Partiolaisten joulukalenteri. Nostalgiaryöppy.

Se on niin kauhean tuttu ja turvallinen. Ja aina samanlainen, vaikka ei olekaan.

Pikku partiolaisena joulua odoteltiin tämän kalenterin seurassa. Näitä minäkin jouduin kauppaamaan hampaat irvessä ovelta ovelle kiertäen. (Se oli ihan viimeistä hommaa. Onneksi ei enää tarvitse. Voi vain availla tyytyväisenä luukkuja.)

Eikä se ole joulukalenteri, vaan adventtikalenteri. Ensimmäinen luukku avataan ensimmäisenä adventtina. Joinakin vuosina kalenterissa on monta lisäluukkua marraskuun puolella, mikä on erityisen siistiä. (Tänä vuonna ensimmäinen adventti osui särmästi joulukuun ekaan. Pyh.)

Kalenterin piirroksen aiheena on aina Korvatunturin tyypit. Luukkujen takaa avautuvat kuvat täydentävät piirrosta. Etukäteen pitää tietysti arvailla, miten kuva muuttuu - ilmestyykö taivaalle punatulkku vai helikopteri. Kuvien arvailusta saa halutessaan verisen skaban pystyyn.

On vakioluukkuja, jotka ovat aina samoja. Adventtisunnuntaisin luukkujen takana on yksi, kaksi, kolme ja neljä kynttilää. Itsenäisyyspäivänä Suomen lippu. Lucian päivänä Lucia-neito. Jouluaattona Jeesus-lapsi. Joka ikinen vuosi.

Miksikään design-kalenteriksi tästä ei ole. Perinteisen pyöreän lapsekkuuden voimin mennään.

Kalenterin kääntöpuolella on jouluinen peli tai tarina. Lisukkeena tulee muutama pakettikortti.

Jotkin asiat eivät muutu. Tämä saisi aina olla yksi niistä.

Vuohenjuuston paistamisen taito

 

Makaronilaatikkoa sanotaan helpoksi ruoaksi. Sehän valmistuu tuosta noin vain ihan itsestään uunissa.

Eikä valmistu. Ensin pitää keittää ja paistaa ja sekoittaa ja maustaa ja laittaa vuokaan - ja sitten vasta se menee uuniin. Tässä vaiheessa tiskiä on kertynyt jo sen verran kuin olisi valmistanut isommankin aterian.

Ruoanlaitto on vaivalloista. 

Ensin pitää keksiä, mitä syödään. Sitten pitää etsiä hyvä resepti ja katsoa, mitä aineksia tarvitaan ja löytyykö jotain kotoa. Kauppaan pitää mennä ostoslistan kanssa.

Siksi teen aina samoja ruokia. Uusi resepti olisi pitänyt etsiä jo edellisenä päivänä eikä vasta silloin, kun on jo vetämässä takkia päälle. Tänään ei vielä tiedä, mitä huomenna tekee mieli. Jos reseptiä ja ostoslistaa ei ole, lautaselle päätyy samaa kuin viime viikolla.

Välillä uutta on kuitenkin kokeiltava. Resepti, kauppalista, kauppareissu, check. Sitten aloitetaan.

Ruoan valmistukseen menee kauemman aikaa kuin reseptissä sanotaan. Pari litraa vettä ei kiehahda sekunnissa. Kuorimiseen ja pilkkomiseen vierähtää turhan monta tovia. Sitä mokaa en sentään tee, että en lukisi reseptiä alusta loppuun ennen aloittamista. 

Jos ruokaan kuuluu useampi eri osio, aikataulu ei synkkaa. Riisi on vielä raakaa kun wokki alkaa jo muhjaantua. Perunat räjähtelevät kattilassa, kun tavaan reseptistä niiden kaveriksi kokattavan ruokalajin seuraavaa työvaihetta. Muu setti on jo lautasella kun havahdun, että pitikös tässä olla jotain kastiketta.

Kokkaamisen ohessa ei ehdi kattaa. Jos haluaa pöydän koreaksi, se pitää tehdä jo ennen aloittamista. 

Kun ateria on ohi, keittiö pursuaa tiskejä, muruja ja silpettä.

Resepteissä on ihan oman jargoninsa. Kuullottamista, suurustamista, alustamista, kalttaamista, freesaamista, ryöppäämistä. Suurimman osan onneksi ymmärrän, mutta en varmasti kaikkea. Ja kuinka paljon on vähän?

Joitakin asioita pitää keittiössäkin harjoitella se 10 000 tuntia, jos haluaa onnistua. Esimerkiksi vuohenjuuston paistamista. 

On yritetty. Useita kertoja. Sulaa liikaa ja lässähtää. Jää sisältä kylmäksi. Joskus harvoin kun saan taiottua kiekkoon mystisen ihanan rapean pinnan, se takertuu kiinni paistinlastaan kun siirrän juustoa pois pannulta. 

Antakaas vähän vinkkiä. Kuinka kylmää juuston pitää ennen paistamista olla? Miten kuumana pannu kannattaa pitää? Tuleeko siihen öljyä vai ei? Kuinka paljon? Pitääkö öljyn olla kuumaa vai lämmintä? Miten kauan kiekkoja pitäisi paistaa? Miten paksu juuston kannattaa olla? Onko pannulla väliä? Tai lastalla? Ja miten ihmeessä se voisi onnistua uunissa grillivastuksen alla?

Samalla voisitte kertoa, miten tuoretta oreganoa ja vastaavia yrttejä on tarkoitus silputa? Minikokoiset lehdet ovat mahdottomia irtiriivittäviä ja jos varren antaa mennä mukana, suutuntuma on kova ruohonkorsi. Ja mikä olikaan oikea kikka kananmunien keittoon, jotta kuori irtoaa helposti eikä vedä kaikkea syötävää mukanaan?

Seuraava suuri missioni voisikin olla keltuaisten erotteleminen valkuaisista. Kuulostaa juuri sopivan hankalalta.

Ilmaa apteekin hyllyltä

Kävin ostamassa D-vitamiinia. Purkissa on sata tablettia. Niille ei tule ahdasta. Pillerit peittävät puolisen senttiä purnukan pohjaa. Päälle jää sellaiset viisi senttiä tyhjää. Korkkikin on varsin mittavan kokoinen.

En oikein ymmärrä. Miksi ihmeessä vitamiinit on pakattu näin älyttömän väljästi? Edellisen kerran samaa tuotetta ostaessani purkkikin oli järkevämmän kokoinen. Nyt tabuja on hankala yrittää ronkkia purkin pohjalta, ja naputellen kaataessa reuna meinaa tehdä kepposet.

Rekat kuljettavat näidenkin purkkien mukana valtavat määrät pelkkää tyhjää.

Korkin koon tajuan. Sen saa auki, vaikka sorminäppäryys ei olisi ihan ensiluokkaista. En tosin usko, että kaikki käsivaivaiset huomaavat kanteen kohotettuja nuolia, jotka ohjeistavat painamaan korkkia reunoilta ennen kääntämistä. Ilman painamista avaaminen ei ehkä onnistu ollenkaan.

Mutta se purkki. Onko sekin liian suuri vain sen vuoksi, että sitä olisi helpompi käsitellä? Voisiko noista sitten saada edes jotain uudelleentäytettäviä versioita? Roskiin menevän muovin määrä turhauttaa.

Suuri mutsipostaus

Sama nainen

Lapsi muuttaa ihmistä, sanotaan. Eikä muuta, ainakaan minua. Sen vanhan tyypin oheen tulee vain yksi kerros lisää.

No, onhan sekin tietysti muutos. Mutta ei lapsi sulje pois sitä kaikkea muuta, mitä olen ja teen ja miten ajattelen ja mistä olen kiinnostunut. Minulla on oma elämäni, ja pienihminen on tällä hetkellä valtavan iso osa sitä. Mutta ei se lapsi ole mun elämä, sillä on ihan oma elämänsä.

En kovin aktiivisesti ajattele olevani ensisijaisesti juuri äiti tai perheellinen ihminen. Tässäpä nyt vaan lykin näitä kärryjä ja kuskaan varmuuden vuoksi laukun pohjalla banaania ja jos jollain on ongelma sen kanssa että vaihdan nämä vaipat lapselle nyt tässä kadun reunalla niin voi voi. 

Muut katsovat että siinä menee äiti, minä ajattelen että tässä menen minä.

Sitten ihmettelen, miten tämä voi tuntua näin luonnolliselta, vaikka on jotenkin niin kummallistakin. Että tosiaan, tässä me nyt ollaan, ja tuo lapsi ei katoa mihinkään, ja meillä on aivan erityislaatuinen side. Ja silti elämä on kuin ennenkin, vaikka ei olekaan.

Ehkä ensi vuonna 

Eniten on muuttunut ajankäyttö. 

Pienihminen on sellainen rakas ja rasittava oheislisäke, joka on aina yhtälössä mukana. Välillä sen haluaisi laittaa pauselle, että saisi lapsettomia hetkiä juuri silloin kun haluaa ilman hoitojärjestelyjä ja kellon kyttäämistä.

Enää ei vaan voi lähteä leffaan tai keikalle tai teatteriin, ellei lapselle ole hoitajaa. Kaikki siirrot pitää miettiä etukäteen. On tehtävä valintoja, joille ei aikaisemmin tarvinnut korvaansa lotkauttaa.

Monelle äidille tulee huono omatunto, kun saa aikaa vain itselleen. Minulle ei. Jaksan säätää junaratojen ja puurolautasten ääressä paremmin, kun pääsen välillä pois.

On kuitenkin tasapainoiltava oman ja puolison ja pariskunnan ja työnantajan ja perheen yhteisen ajan kanssa. Ei sitä viitsi tai halua joka ilta olla menossa, vaikka suurmies olisikin kotona. Ja sitten jos tulee mahdollisuus, ei ehkä vaan jaksa. Koska olenhan laiska. Tai puhki.

Lähiömutsi postasikin jokin aika sitten ansiokkaasti ruuhkavuosiväsymyksestä. Sitä odotellessa.

Sä varmaan äitinä tiedät

Pienihmisen myötä osaan jo käyttäytyä luontevasti vauvojen seurassa. Kun aikana ennen äitiyttä minulle tyrkättiin vastasyntynyt syliin, kysyin että oletko nyt aivan varma ja voisitko vähän ohjeistaa, että en vahingossa tapa tätä.

Pikkulasten kanssa oleminen ja juttelu on myös ollut vähän hepreaa. Eikä minulla ole viisivuotiaista edelleenkään mitään kokemusta, en tiedä miten ne toimivat. Vaikka olenkin äiti! 

Kas kun mutsius ei tehnytkään minusta yhdessä hetkessä lapsuuden ja kasvatuksen asiantuntijaa, vaikka joku niin ehkä luulee. Minulla on tämä yksi harjoittelukappale ja sekin tuli ilman käyttöohjeita. Siitä ei vielä voi suuria yleismaailmallisia johtopäätöksiä vetää.

Kukin lapsi toimii omalla tavallaan, yksilöitä kun ovat. Siksi onkin hassua kysyä, tykkäätkö lapsista. Sama kuin kysyisi, tykkäätkö aikuisista. Aika erilaisia ovat kaikki.

Kulta oot niin ihana että voisin syödä sinut

Ihmeellisintä on rakkaus.

Vanhemman rakkaus lapseen on erilaista kuin mikään muu. Se on jotain käsittämätöntä, mullistavaa. Sitä ei kaikkine vivahteineen vaan kykene ymmärtämään, ennen kuin itsellä on lapsi.

Tästä juteltiin Tirsoissakin. Miten kukaan ihminen voi olla niin jumalattoman tärkeä - ja miten sen voisi sille kertoa? Ja mistä sitä lisätilaa oikein ihmiseen tulee, kun se rakkaus vaan paisuu koko ajan?

Ei voi ymmärtää.

Suolattua lakritsaa

Salmiakeista salmiakein on perinteinen Fazerin punamustavalkoiseen askiin pakattu salmiakin muotoinen salmiakki. Riittävän tiukka ja suolainen maku, sopiva jäystettävä, ei kova eikä pehmeä, kestää tarvittaessa pitkään.

Jos pitäisi valita yksi ainoa karkki ja muut katoaisivat maailmasta, valitsisin tämän. Laukussani on lähes aina askillinen.

Haluan salmiakkini salmiakkina. Väyryset ja kingkongit ovat huijausta. Kunnon salmiakissa ei ole lakritsasta tietoakaan.

Ulkomaalaisille pitää tietenkin aina tarjota tätä herkkua. Kun asuin hetken muualla, sain kotimaasta salmiakkilähetyksiä. Tarjosin maistiaisia paikalliselle kaverilleni, joka uskaliaana otti yhden. Väänteli hetken naamaansa ja sylkäisi sitten pastillin pois. Mitä tuhlausta!

Menetetyistä karkkikavereista kaipaan ruostenuppeja, joita myytiin aikoinaan kaupan hyllyllä omassa pussissaan. Muutama vuosi sitten löysin niitä videovuokraamon ja leffateatterin irtokarkkihyllystä, jossa ne kulkivat nimellä ruosteinen naula. Jälleennäkemisemme oli lämmin! Viime aikoina ei nuppeja ole taas näkynyt, mikä ei ehkä ole ihme kun niillä on tapana liimaantua kiinni toisiinsa suurissa laareissa.

Lapsuuden suosikki oli ruotsinlaivalta saatavat kanuunankuulat. Mustia palloja, sisältä valkoisia. Makoisia. Kun sain boksin auki, se katosi aina aivan liian nopeasti. Lisää sai vain laivalta. Traagista.

Tuoreista tuttavuuksista suosittelen Namituvan perinteistä salmiakkinappia - se vie kielen mennessään! Kesällä sitä myi Helsingissä Salmiakkikioski, joka laittoi talvea vasten luukut kiinni. Mistähän sitä nyt saisi?

Kaikkien divarikierrosten äiti

Yllätin itseni kirjamessuilta. En ole koskaan aikaisemmin käynyt, mutta nyt oli ihan pakko, kun onnistuin saamaan haltuuni Project Maman Katjan jakamat vapaaliput.

Ja kyllä kannatti.

Messut ovat tavallisesti rasittavia pörräystapahtumia, joissa en yleensä jaksa enää hirveästi viihtyä. Aivan liikaa näytteilleasettajia, liikaa tyrkytystä, liikaa ihmisiä ja tungosta, liikaa kamaa.

Kirjamessutkin vaikuttivat ensin vain valtavalta kirjakaupalta.

Mutta sitten. Kustantamojen ja kirjakauppojen osastojen takana odotti paratiisi: hirveä määrä divareita saman katon alla! Meinasin pyörtyä. Ihanaa! Apua! Millä energialla minä nämä kaikki kahlaan läpi? No, kahlasin kumminkin, ja tarttui sieltä muutama nidekin laukun pohjalle.

Kirjat ovat tärkeitä tavaroita. Haluan omistaa lukemiseni, ihastella kirjoja hyllyssäni, selata sivuja ja puhallella pölyjä niiden päältä. Tuntuisi hirveältä tuhlaukselta ostaa kaikki kirjat uutena ja jättää ne hyllyyn pölyttymään yhden lukukerran jälkeen.

Siispä jos divarista vain löytyy, ostan käytetyn. On huojentava ajatus, että ainakin yksi ellei useampi ihminen on käännellyt samat sivut ennen minua. Löytämisen riemu on mahtava, kun eteen sattuu opus jota on metsästänyt jo pitkään - tai jokin kiinnostava yllätys, johon ei ehkä muuten olisi tullut tarttuneeksi. Kellastuneet sivut, vanhat omistuskirjoitukset tai kahvitahra kannessa tekevät käytetyistä kirjoista vielä viehättävämpiä.

Minikirjastostani lainaan kavereille luettavaa niin paljon kuin suinkin kaupaksi menee. Mitä useampi silmäpari samat sivut ahmii, sen parempi.

Mutta kirjoista luopuminen, sitä on vielä harjoiteltava. Pallottelen ajatuksella, että näitä rakkaita saisi kotona olla vain tuo nykyinen hyllyllinen, ja kun se täyttyy, on karsittava. Viime vuonna vein ensimmäisen setin divariin - ja toin tilalle uusia. Tai siis vanhoja.

Messuilta tarttui hihaan uusiakin opuksia. Pienihmiselle oli pakko hankkia yksi Tatu ja Patu, kun tekijät olivat sattumalta juuri silloin signeeraamassa teoksiaan. Ja pari muuta kivaa, kun sai edullisesti. Yhden omalla hankintalistalla olevan kirjan kohdalla arvoin pitkään - pokkarin hinta oli kolmannes kovakantisesta, ja pokkari on se ekologisempi vaihtoehto. Anteeksi maapallo, otin kovakantisen. Eikä ole edes FSC-merkitty.

Lisäksi saldona ilmainen artikkeli Long Playsta, kutsu kustantajan kirjailijailtaan/ystävämyyntiin ja pari muuta etuläpärettä. Sekä inspiroiva pitkä käytäväkeskustelu kera vanhan kurssikaverin, johon törmäsin sattumalta.

Ei huono. Saatan mennä uudestaan. Jos saan vaparit.

Takaisin haravan varteen

Ne ovat taas täällä. Lehtipuhaltimet. Kiroan sen päivän, kun tämä turhuus keksittiin.

Vempain edustaa ihmiskunnan tehokkuusajattelun ja koneenpalvonnan korkeinta astetta. Nyt meillä on kone, jolla voi tehdä tämän homman helpommin! Ja nopeammin! Siihen tarvitaan polttoainetta! Tai sähköä! Ei tarvitse käyttää lihasvoimaa! Ja tästä lähtee ääntä!

Voi sitä meteliä. Ja voi sitä kornin näköistä huoltohenkilöä, joka notkuu koneen jatkeena kuulosuojaimet korvillaan. Ja voi sitä kiukkuista, joka herää aamuvarhaisella ennen aikojaan puhaltimen mylvintään.

Onhan se tehokkaampi kuin harava. Mutta miksi muka aina pitää olla niin jumalattoman tehokas? Eikö tämä nyt olisi juuri sellaista hommaa, johon voisi rekrytoida esimerkiksi pienen lisätienestin perässä juoksevia tyyppejä tai sitä jengiä, joka ei tahdo saada mitään töitä esimerkiksi osaamisen tai kielitaidon puutteen takia? Tai vaikka sitten yhdyskuntapalvelun suorittajia, jos muuten ei työhaluisia riittäisi?

Haravan varressa olisi ihan eri meininki. Sympaattista lehtien rapinaa. Kuntokin nousisi eikä päivän päätteeksi tarvitsisi lähteä enää erikseen urheilemaan. Haravointi myös näyttäisi paljon hauskemmalta ohikulkijan silmään! Ja siitä riittäisi hommia useammalle.

Samalla voisi vaikka jutella vierusharavoitsijan kanssa, kun ei tarvitsisi niitä kuulosuojaimia.

No en kyllä tiedä jaksaisiko viitsiä

Elämässäni on rasittava ristiriita.

Olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Saamaton.

Haluaisin kokea paljon. Ja saada jotain aikaiseksi.

Tykkään vetelehtiä, mutta aina en tykkää kun vetelehdin. Tuloksena on helposti levoton olo, jonkin sortin reippauskriisi tai kateus aktiivisia ja aikaansaavia ihmisiä kohtaan.

Helsinki tarjoaa liikaa kaikkea, mitä haluan. Elokuvia, teatteria, keikkoja, näyttelyitä, ravintoloita, kulttuuririentoja ja tapahtumia pitkin kaupunkia. Haluaisin tavata ystäviä useammin, lukea enemmän kirjoja, harrastaa. Sisustustakin voisi vähän kohentaa ja joskus ehkä katsoa vähän telkkaria. Ja tehdä jotain yhdessä perheen kanssa. Bändiinkin pitäisi yrittää panostaa enemmän.

Ja sitten on tietysti ne kaikki välttämättömät normikuviot: siivoamiset, pyykkäämiset, kaupassa käymiset, kokkaamiset, pesulla käynnit, pienihmisen huolto ja ensi vuonna vielä päivätyö. Ai niin ja liikkuakin pitäisi.

Ja nyt on tämä blogi. Ja voi jos riittäisi paukkuja vielä opiskella jotain!

Paradoksaalisesti tuntuu, että on kiire ja ajasta puute, vaikka ei tekisi mitään ihmeellistä. Takaraivossa jyskyttää, miten tämänkin hetken voisi käyttää, kun tarttuisi johonkin. Elämä tarjoaa liikaa vaihtoehtoja ja velvollisuuksia!

Valita toki täytyy ja pienihmisen takia osallistumisen mahdollisuudet vähenevät, mutta minä valitsen tekemättä jättämisen silloinkin, kun ei tarvitsisi. En ole esimerkiksi kertaakaan osallistunut ravintolapäivään. Enkä siivouspäivään. En käynyt koko kesänä tsekkaamassa Teurastamoa, vaikka oli tarkoitus. En käynyt Pihlajasaaressa enkä Suomenlinnassa. Ja kaikkia näitä olisi voinut ja voisi tehdä myös pienihmisen kanssa ilman lastenhoitojärjestelyjä.

Jos jotain menoa ei ole sovittu kalenteriin jonkun tyypin kanssa tietyllä kellonlyömällä, jään kotiin kyhjöttämään. En jaksa lähteä. Vaikka huvittaisikin, viitsimisen kanssa voi tulla ongelmia. Ja sitten taas harmittaa kun ei tullut mentyä.

Ei laiskuudessa mitään pahaa ole, mutta välillä kyllä ottaa päähän ihan huolella, kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä. Eikä voi oikein syyttää muita kuin itseään.

Miten sitä osaisi ryhtyä vähän ahkerammin - tai olla tyytyväisempi vähempään? 

11 tapaa käyttää heijastinta

Siellä on pimeää. Katulamput eivät auta, valo katoaa mustaan asfalttiin ja metsänreunaan, kaupungissakin. Heijastin pelastaa - tsekkaa jos et usko!

Tässä muutama varustautumisvinkki heijastinkauden kunniaksi:

1. Perinteinen heijastin on hyvä tapa näkyä. Kannattaa laittaa jokaiseen takkiin ja laukkuun oma heijastin, niin se ei vahingossa unohdu juuri siihen toiseen, joka roikkuu kotona naulakossa.
2. Tee heijastimesta muotia. Kaupoista löytyy valikoimaa vaikka kuinka, jos se kaapin perältä löytynyt mainoskillutin tympäisee. On perinteisiä kuvioita, brändättyjä juttuja ja tyylikästä designia. 
3. Jos kolina ärsyttää, vaihda pehmeään.
4. Tee heijastimesta asuste. Laita heijastinpinssi rintapieleen tai heijastava kangashörsylä hattuun ja hanskoihin. Muista, että heikosti heijastava kangas ei näy yhtä hyvin kuin kunnon heijastin.
5. Voit käyttää myös heijastinteippiä. Teippiä voi vetäistä vaikka kumppareihin ja kävelysauvoihin. (Sitä saa esimerkiksi apteekista ja Clas Ohlson -tyyppisistä kaupoista.)
6. Ja sitten on niitä käsivarren tai jalan ympärille lätkäistäviä pitkulaisia malleja.
7. Jos olet kätevä käsistäsi, värkkää oma design kunnollisesta heijastinkankaasta. Jos tulee hieno, ompele se pysyvästi kiinni takkiin. Tee tarpeeksi iso, pieni ei näy.
8. Jos ostat uusia ulkoiluvaatteita tai vaikka reppua, katso löytyisikö sellaisia joihin on valmiiksi ommeltu heijastavia tereitä tai nauhaa. Lenkkareissakin on jo usein heijastimet.
9. Muista varustaa myös mukanasi kulkevat oheislisäkkeet, kuten lastenvaunut tai koira. Koiran talutushihnassakin kannattaa olla jokin heijastava kohta, niin pimeällä näkee että siinä on vielä naru välissä.
10. Huomioliivi voi olla kätevä, jos esimerkiksi fillaroi autotiellä tai kirmaa sen koiran kanssa pellon laidalla.
11. Korviksetkin saa heijastimena. Toimii ehkä parhaiten baarissa, tuskin pelastaa henkeä kadulla.

Hanki välillä uusia heijastimia, naarmut syövät tehoa vanhoista. Jos oma näkyvyys mietityttää, valokuvaa olemuksesi salaman kanssa pimeässä tai heilu taskulampun kanssa peilin edessä, niin näet miten näyt.

Sit vaan pihalle ja herran haltuun.

1-kuukautissynttärit, jei!

Eka kuukausi bloggaamista täynnä. Tadaa, on yhteenvedon aika!

1. Julkaisukynnys on vieläkin hitusen korkea, mutta ei mitenkään valtava. En halua päästää puolivillaisia ajatuksia käsistäni. Toiset tekstit syntyvät helpommin kuin toiset, mutta editointi on iso osa tätä touhua. 
2. Tyyliä on vaikea päättää. Kirjoittaisiko kuulaan eteerisesti, lyhyin lausein, ironisesti, kuivakkaalla huumorilla, viljelisikö puhekieltä, tekisikö listoja dialogeja arvioita kaupallisia tiedotteita. Kirjailijoista sanotaan, että he ovat löytäneet oman äänensä. Ehkä sama pätee bloggaamisessa.
3. Onko se bloggaamista vai blogaamista? Bloggaaminen kuulostaa snadisti vanhanaikaiselta, blogaaminen kuulostaa teiniltä. Pysyttelen tuplageessä, olenhan muutenkin jo hyvää vauhtia kalkkiutumassa.
4. Onpas hyvä, että päätin kunnianhimottomasti käyttää puhelinkuvia. Kameran latailu, sen mukana roudaaminen, kuvien siirtäminen koneenrämälle ja photoshoppaaminen olisi kaatanut tämän blogin omaan mahdottomuuteensa jo alkumetreillä. Tai sitten kuvia ei olisi.
5. Postauksen aiheita ei kannata pakottaa. Vaikka olisi ensin viikko hiljaista, sitten eteen kuitenkin taas tipahtaa jotain, jonka ajattelee ensin päivittää Facebookiin, kunnes tajuaa että tämän ympärillehän saisi jotain enemmän. Ja pian luonnoksia on jo jonossa.
6. Tarvitsisin uuden läppärin. Vanha rämä jumittaa ja rasittaa, kännykällä on työlästä naputella ja mobiilisovelluksessa on muutenkin varsin rajatut ominaisuudet. Ei voi edes linkittää. Tai sitten en vain osaa.
7. Niin, linkittäisinkö vai enkö linkittäisi ja mitä linkittäisin ja mitä en. Vähän hakusessa tämäkin.
8. Tuntuu vapauttavalta mutta vaikealtakin antaa aiheiden rönsytä. Blogissa ei ole teemaa, mutta optimoiva mieleni haluaisi pitää sisällön jotenkin suoralinjaisena. Jos nyt päättäisin kirjoittaa vain tietyn aiheen asioista, ideoita tai intoa tuskin riittäisi kovin aktiiviseen postailuun.
9. Nälkä kasvaa syödessä. Haluan lisää lukijoita! Haluan seuraajan, tai monta! Haluan paaaaljon kommentteja! (Yhden olen jo saanut, jesh!)
10. Minulla ei olisi aikaa tähän. Mutta kirjoittaminen ilman ulkoa asetettuja vaatimuksia tai tavoitteita on pitkästä aikaa niin mukavaa, että nipistetään sitten vaikka yöunista, tai ainakin muusta netissä roikkumisesta.

Ps. Otsikosta. Suomen kieli on niin mahtavaa kun se taipuu.

Heitä se menemään

Roskakatokseen oli ilmestynyt pöntöt lasille ja metallille. Kiitos, päättäjät! Ei enää lasipurkeista pursuilevaa lajittelukaappia, ei enää satunnaista säilykepurkkia sekajätteessä. Mitä lähempänä lajittelupiste, sitä helpompi arki.

Jätteiden lajittelu on yleensä yksinkertaista. En oikein ymmärrä, miten joku kehtaa kipata aivan kaiken sekajätteeseen - banaaninkuoria, limsapulloja ja sanomalehtiä myöten. Kaatopaikalla lajittelematon jätevuori sen kuin kasvaa samalla kun uutta materiaalia nyhdetään riutuvan Telluksen selkänahasta.

Jossain vaiheessa jätteestä tulee vielä liian kallisarvoista poisheitettäväksi. Hukumme roskakasoihin, joiden sisällöstä suurimman osan voisi kierrättää tai käyttää hyödyksi. Monissa maissa köyhät hankkivat elantonsa kaatopaikalta, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole. Toisaalla tutkitaan, millaisia kultakaivoksia kaatopaikalla piilee. Suomessakin. Meanwhile, lokit riekkuvat hylättyjen herkkujen perässä. 

Muistan elävästi yhden kohtauksen Futurama-sarjasta. Jostain syystä tyypit tarvitsivat jätettä ja miettivät mistä saisivat sitä lisää, olisivatko olleet rakentamassa jäteplaneettaa. Vastaus oli yksinkertainen. Kun kynän heittää lattialle, siitä tulee roska. Mistä vaan tulee roskaa, kun sen heittää pois. Ongelma ratkaistu.

Sama meininki se on joillakin täällä nykyajassakin, esimerkiksi Reading festareilla.

Tulevaisuudessa kaduttaa.

Sataprosenttista uutta muovia

Etsin itselleni ja pienihmiselle talviasusteita. Ajattelin jotain villaista, lämmintä ja luonnollista. Ja mitä löysin? Akryylia. Kaupunkeja kansoittavat perusketjuliikkeet pursuilevat akryylia.

En ole aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan tekokuituja. Nyt taas muistin, miksi ne villapaidan näköiset paidat ovat nimeltään neuleita eivätkä villapaitoja. Pukeudumme muoviin!

Aloin tutkia pesulappuja maanisesti. Akryylia, polyamidia, polyesteriä, elastaania. Koko vaatekauppa on muovin peitossa. Rittävän kuumalla kaikki sulaisi.

Googlasin. Keinokuidut eivät ole pelkästään pahasta - ne esimerkiksi auttavat luonnonkuituja kestämään paremmin kulutusta. Luonnonkuitujen tuotannolla on omat eettiset ja ekologiset ongelmansa. Tuntuisi silti jotenkin luonnollisemmalta, että pipossa olisi muutakin raaka-ainetta kuin öljyä.

En tiedä, mihin tämä äkillinen keinokuituherännäisyyteni johtaa. Vaatteiden hankkiminen on jo nyt aivan liian rasittavaa.

Ryhtyisinkö naturistiksi?

Tai pitäisikö kokeilla kuuden vaatteen haastetta?

Ja sitten se pipo päähän

Syksyn viluisimpiin kuuluvana päivänä on helppo bongata hytiseviä ihmisiä, jotka eivät halua pukeutua kuten leveyspiirit vaatisivat. Paljaita käsiä, kauloja, päitä ja sääriä kävelee vastaan, takki auki tai takitta. Plusasteita mittarissa on muutama ja hyytävä pohjoistuuli taitaa viedä nekin melkein pakkasen puolelle.

Varsinkin pipo jää kylmän tullen monella pukematta. En oikein keksi muuta syytä kuin sen, että tukka menee lyttyyn. Paljon näkee silti kaljupäitäkin tai liinatukkia, joiden päässä ei pipo muhi, vaikka kampaus ei pilalle menisikään.

Näiden ihmisten punoittavia korvia minä katselen pitkin talvea ratikkapysäkillä. En tiedä miten he sen tekevät. Ja keitä ovat ne hullut, jotka pyöräilevät kymmenen asteen pakkasessa pää paljaana?

Silloin harvoin, kun oma kampaus vaatii pipottomuutta pakkasella, meinaan kuolla sijoilleni. Onneksi riittävän isosta kaulahuivista saa kiedottua korvien lämmikkeeksi edes jonkinlaisen hätäkorvikkeen.

Hatuttomat, huivittomat, huputtomat, hanskattomat - minä en ymmärrä, miten te oikein kestätte räntämyrskyssä tai paukkupakkasella? Näen, että palelette! Ja vedän oman piponi paremmin korville.

Tirkistelijä

Olen törkeän kiiinnostunut ihmisten kodeista. Siitä, miten he asuvat. Millaista väriä ovat seiniinsä sutineet. Millaisilla matoilla kävelevät, missä istuvat syödessään. Ikkunaverhoista tai niiden olemattomuudesta. Pohjapiirroksista. Alkuperäisistä parketeista ja kaadetuista seinistä. Levy- ja kirjahyllyjen sisällöstä, kokkaustavoista, siitä onko kylpyhuoneessa oma pikkupyyhkeensä käsille ja kasvoille vai kullekin perheenjäsenelle.

Kun menen ensimmäistä kertaa jonkun kotiin, minulla on vaikeuksia hillitä itseäni. Haluaisin kurkistaa astiakaappeihin, kysyä miten imurin säilytys on ratkaistu, tarkistaa näkymät ikkunoista ja avata jokaisen oven. Testata sohvan, räpsyttää valoja, etsiä tuttuja tavaroita ja kysellä tuntemattomista. Missä oikein kuivaat pyykin? Hieno lusikka! Mistä tuollaisia tuoleja saa? Mäkin haluaisin luopua telkkarista mutta en pysty. Meillä on samanlaiset verhot kuin teillä!

Syksyllä tirkistelijänsieluni joutuu koetukselle. Ulkona alkaa olla pimeää ja kodeissa valot. Avoimista ikkunoista näkyy kadulle pieniä palasia ihmisten asunnoista. En saa päätäni käännettyä ikkunoista. Haluaisin mennä soittamaan ovikelloa: anteeksi, saisinko tulla tekemään pienen tupatarkastuksen?

Entten tentten tyttö

Kävin pienihmisen kanssa leikkipuistossa. Kanssa-aikuinen viittasi häneen kymmeniä kertoja sanalla "tyttö" puhuessaan omalle suojatilleen - tiedättehän: odota kun tyttö menee ensin, nyt on tytön vuoro, älä ota tytöltä lapiota kädestä, ja niin edelleen.

En nähnyt hirveästi tarvetta oikaista asiaa. Olisiko pitänyt? Nimet eivät tulleet puheeksi, sukupuolta ei erikseen tiedusteltu eikä siinä muutenkaan hirveästi aikuisten kesken juteltu.

Tunsin itseni jostain syystä vähän huijariksi. Mietin, pitäisikö tässä nyt sanoa jotain. Kun ei sillä nyt ole niin väliä. En sanonut. Tuntui kuin olisi valehdellut.

Lasta ei ole värikoodattu tai puettu erityisesti tietyn sukupuolen edustajaksi. Kasvot ovat aika söpöt, en yhtään ihmettele jos joku luulee häntä tytöksi.

Mietin, miten tuota kanssa-aikuista olisi saattanut nolottaa, jos olisin sitten kiekaissut johonkin väliin pienihmisen nimen, joka on kuitenkin selvästi pojan nimi. Ja mitä hävettävää hänellä olisi erehdyksessään ollut? Ei mitään. Lapsi kuin lapsi.

Anteeksi, menisin tästä ohi

En itse ole mikään puhdas pulmunen, kun puhutaan käytöstavoista. Mutta kyllä rassaa, kun jengi ei osaa julkisissa kulkuvälineissä ottaa toisiaan huomioon.

Taannoin yritin pitää itseäni ja lastenvaunuja pystyssä kaahaavan bussin keskiosassa seisten, kun joku nousi paikaltaan bussin etuosassa ja lähti tulemaan käytävää taaksepäin. Hän kulki vähän hankalasti ja jäi seisomaan vierelleni. Ajattelin, että hän ehkä valmistautuu jäämään pois seuraavalla pysäkillä ja käänsin laukkuani valmiiksi pois tieltä. Tyyppi seisoi aikansa ja mulkoili, lähti sitten ohittamaan ja puhisi mennessään kiukkuisesti että "et sitten yhtään voinut sitä pehvaasi siirtää". Minä käännyin katsomaan ja hämmentyneenä lausuin jotain sellaista kuin "aaa olitkin menossa sinne, sori en tajunnut".

Harmitti, ja kauan. Yritän aina tehdä tilaa ja auttaa ihmisiä tällaisissa tilanteissa, mutta en nyt sentään ajatuksia osaa lukea. Ja nyt tämä tyyppi kuvittelee että olen itsekäs idiootti ja kertoo tutuilleen kuinka häntä on kohdeltu kaltoin. Ja jätti minulle sellaisen olon, että olen tehnyt jotain häijyä.

Teki mieli juosta perään ja kauniisti mainita, että olisin kyllä väistänyt, jos hän olisi vain pyytänyt. Mutta en voinut jättää vaunuja. Enkä kehdannut kailottaa.

Rakkaat kanssamatkustajat, avatkaa suunne! Kas tässä joitakin vaihtoehtoisia repliikkejä näihin tukaliin kohtaamisiin:

- Anteeksi.

- Anteeksi, menisin tästä ohi.

- Anteeksi, voisitkohan siirtää laukkuasi niin mahtuisin tästä.

- Anteeksi, voisitko auttaa?

- Anteeksi, jäisin tässä pois.

- Anteeksi, onko tässä tilaa?

Ja sitten lopuksi vielä huikataan että kiitos. Hymyilläkin saa.

Venaa mä vedän vaan tän röökin

Kävin pienihmisen kanssa aamukävelyllä. Hän pysähteli jatkuvasti ja osoitteli innokkaasti maassa lojuvia tupakannatsoja. Ja kyllä niitä riittikin.

On ihmisiä, jotka eivät ajattele kovin pitkälle ja heittävät roskat maahan. En tiedä, millainen valistus heihin tehoaisi, vai tehoaako mitään. Olen todennäköisesti itsekin pudotellut roskia kädestäni joskus teininä, kunnes sain vähän lisää järkeä päähäni.

En jaksa uskoa, että röökaajat kategorisesti heittäisivät kaikki muutkin roskansa maahan. Miksi sitten tupakantumpit? Onko sallitumpaa heittää maahan natsa kuin karkkipaperi? Eivät ne sieltä mihinkään katoa.

Olisipa suorastaan edistyksellistä, jos tumpeille löytyisi oma pikku roskakotelonsa kunkin tupakoitsijan taskusta. Mahtuuhan sinne se röökiaskikin. Minituhkiksen voisi sitten tyhjätä roskikseen kun sellainen sattuu kohdalle, tai viimeistään kotona. Valikoimaakin on, jos ei vanha rojukaappiin hukattu metallikotelo kelpaa.

Änkyröimpien ihmisten päiden kääntämiseen tarvitaan yleensä laki, eikä sekään välttämättä auta. Jenkeissä tästäkin sakotetaan. Täällä meillä on ehdotettu pitkään maatuvien tupakantumppien kieltämistä.

Näinhän se menee. Kielletään ja käsketään. Kun kätevintä olisi, että kukin korjaisi omat tumppinsa talteen. Ihan vain fiksuuttaan.

Kynnykset matalaksi

Olen viilaaja. Voisin hioa tätäkin tekstiä loputtomiin. Päätin, että en tee niin. Blogi ei tule elämään kovin kauan, jos julkaisukynnys nousee liian korkeaksi.

Jostain kumpuaa ajatus, että en voi tai viitsi tai kehtaa tai halua tehdä jotain asiaa, jos en ole siinä riittävän hyvä. Että mitä turhaan, muut ovat kuitenkin parempia, ei kannata, tulee paha mieli. Haluaisin ainakin ensin vähän itsekseni harjoitella, ettei tarvitse sitten noloilla kun ei osaa. Omat hengentuotokset muokataan ja viimeistellään todella valmiiksi, ennen kuin niitä esitellään muille.

Ajattelin, että blogikin tarvitsee vetävän teeman, jotta se löytäisi lukijansa. Ja että täytyy postata usein ja säännöllisesti, markkinoida, osallistua keskusteluun, keksiä hienot kuvat, räätälöidä visua, miettiä jokaisen pilkun paikka. Kynnys aloittaa nousi aina vain korkeammaksi, kunnes päätin, että olkoon. Kokeillaan nyt ensin. Huviksenihan minä.

Mistä ihmeestä olen omaksunut tällaisen asennevamman? Ja ennen kaikkea: miten siitä oppii pois?

Hyvin voi tehdä, ja täydellisestikin. Mutta aina ei tarvitse.

Ps. En ole kovin kummoinen piirtäjä. Pienihminen tunnisti silti kissan kissaksi ja halasi paperia.

Pallot ilmassa

Olen ollut jumissa. Jäänyt pysähdyksiin. Lipsunut ajattelemaan, että tällainen minä nyt olen ja tällaista elämäni on. Jättänyt uskomattoman paljon asioita tekemättä, kun ei jaksa, viitsi tai huvita. Tai kun ei osaa.

Havahduin, että olisi mukava oppia jokin uusi taito. Jotain käsillä tehtävää tai ajatuksia kutkuttavaa kaiken tämän perusarjen ja turhanpäiväisen koneella lojumisen vastapainoksi.

Sirkus antoi kipinän. Kävelin kauppaan, hankin pallot ja aloin heitellä. Ehkäpä vielä jonain päivänä minäkin jonglööraan.

Toivon, että pallojen myötä padot aukeavat. Että innostun tekemään välillä jotain muutakin uutta, ajattelemaan toisin. Kun on vain tämä yksi elämä.

Minulla ei olisi aikaa tähän

Kahdesti aloitin, kahdesti se jäi kesken. Nyt yritän taas. Blogi pyörii päässä, mutta sille ei muka ole aikaa, en jaksa nyt etsiä kuvia, en viitsi enää avata konetta, ja niin edelleen. Ei tämä teksti ole vielä valmis. Ketä kiinnostaa.

Aikaa ehkä olisi, jos ryhtyisin toimeen nyt heti. Enkä miettisi niin kauheasti. Ja mitä sitten, jos ei ketään kiinnosta.

Siispä kokeillaan.

Joskus minulta kysyttiin, mikä välimerkki olisin. Mietin aikani, ja kerrankin vastaus oli ilmiselvä: ajatusviiva. Siitä nimi. Aiheet löytynevät aikanaan, viivalta ja sen viereltä.