Ja sitten se pipo päähän

Syksyn viluisimpiin kuuluvana päivänä on helppo bongata hytiseviä ihmisiä, jotka eivät halua pukeutua kuten leveyspiirit vaatisivat. Paljaita käsiä, kauloja, päitä ja sääriä kävelee vastaan, takki auki tai takitta. Plusasteita mittarissa on muutama ja hyytävä pohjoistuuli taitaa viedä nekin melkein pakkasen puolelle.

Varsinkin pipo jää kylmän tullen monella pukematta. En oikein keksi muuta syytä kuin sen, että tukka menee lyttyyn. Paljon näkee silti kaljupäitäkin tai liinatukkia, joiden päässä ei pipo muhi, vaikka kampaus ei pilalle menisikään.

Näiden ihmisten punoittavia korvia minä katselen pitkin talvea ratikkapysäkillä. En tiedä miten he sen tekevät. Ja keitä ovat ne hullut, jotka pyöräilevät kymmenen asteen pakkasessa pää paljaana?

Silloin harvoin, kun oma kampaus vaatii pipottomuutta pakkasella, meinaan kuolla sijoilleni. Onneksi riittävän isosta kaulahuivista saa kiedottua korvien lämmikkeeksi edes jonkinlaisen hätäkorvikkeen.

Hatuttomat, huivittomat, huputtomat, hanskattomat - minä en ymmärrä, miten te oikein kestätte räntämyrskyssä tai paukkupakkasella? Näen, että palelette! Ja vedän oman piponi paremmin korville.

Tirkistelijä

Olen törkeän kiiinnostunut ihmisten kodeista. Siitä, miten he asuvat. Millaista väriä ovat seiniinsä sutineet. Millaisilla matoilla kävelevät, missä istuvat syödessään. Ikkunaverhoista tai niiden olemattomuudesta. Pohjapiirroksista. Alkuperäisistä parketeista ja kaadetuista seinistä. Levy- ja kirjahyllyjen sisällöstä, kokkaustavoista, siitä onko kylpyhuoneessa oma pikkupyyhkeensä käsille ja kasvoille vai kullekin perheenjäsenelle.

Kun menen ensimmäistä kertaa jonkun kotiin, minulla on vaikeuksia hillitä itseäni. Haluaisin kurkistaa astiakaappeihin, kysyä miten imurin säilytys on ratkaistu, tarkistaa näkymät ikkunoista ja avata jokaisen oven. Testata sohvan, räpsyttää valoja, etsiä tuttuja tavaroita ja kysellä tuntemattomista. Missä oikein kuivaat pyykin? Hieno lusikka! Mistä tuollaisia tuoleja saa? Mäkin haluaisin luopua telkkarista mutta en pysty. Meillä on samanlaiset verhot kuin teillä!

Syksyllä tirkistelijänsieluni joutuu koetukselle. Ulkona alkaa olla pimeää ja kodeissa valot. Avoimista ikkunoista näkyy kadulle pieniä palasia ihmisten asunnoista. En saa päätäni käännettyä ikkunoista. Haluaisin mennä soittamaan ovikelloa: anteeksi, saisinko tulla tekemään pienen tupatarkastuksen?

Entten tentten tyttö

Kävin pienihmisen kanssa leikkipuistossa. Kanssa-aikuinen viittasi häneen kymmeniä kertoja sanalla "tyttö" puhuessaan omalle suojatilleen - tiedättehän: odota kun tyttö menee ensin, nyt on tytön vuoro, älä ota tytöltä lapiota kädestä, ja niin edelleen.

En nähnyt hirveästi tarvetta oikaista asiaa. Olisiko pitänyt? Nimet eivät tulleet puheeksi, sukupuolta ei erikseen tiedusteltu eikä siinä muutenkaan hirveästi aikuisten kesken juteltu.

Tunsin itseni jostain syystä vähän huijariksi. Mietin, pitäisikö tässä nyt sanoa jotain. Kun ei sillä nyt ole niin väliä. En sanonut. Tuntui kuin olisi valehdellut.

Lasta ei ole värikoodattu tai puettu erityisesti tietyn sukupuolen edustajaksi. Kasvot ovat aika söpöt, en yhtään ihmettele jos joku luulee häntä tytöksi.

Mietin, miten tuota kanssa-aikuista olisi saattanut nolottaa, jos olisin sitten kiekaissut johonkin väliin pienihmisen nimen, joka on kuitenkin selvästi pojan nimi. Ja mitä hävettävää hänellä olisi erehdyksessään ollut? Ei mitään. Lapsi kuin lapsi.

Anteeksi, menisin tästä ohi

En itse ole mikään puhdas pulmunen, kun puhutaan käytöstavoista. Mutta kyllä rassaa, kun jengi ei osaa julkisissa kulkuvälineissä ottaa toisiaan huomioon.

Taannoin yritin pitää itseäni ja lastenvaunuja pystyssä kaahaavan bussin keskiosassa seisten, kun joku nousi paikaltaan bussin etuosassa ja lähti tulemaan käytävää taaksepäin. Hän kulki vähän hankalasti ja jäi seisomaan vierelleni. Ajattelin, että hän ehkä valmistautuu jäämään pois seuraavalla pysäkillä ja käänsin laukkuani valmiiksi pois tieltä. Tyyppi seisoi aikansa ja mulkoili, lähti sitten ohittamaan ja puhisi mennessään kiukkuisesti että "et sitten yhtään voinut sitä pehvaasi siirtää". Minä käännyin katsomaan ja hämmentyneenä lausuin jotain sellaista kuin "aaa olitkin menossa sinne, sori en tajunnut".

Harmitti, ja kauan. Yritän aina tehdä tilaa ja auttaa ihmisiä tällaisissa tilanteissa, mutta en nyt sentään ajatuksia osaa lukea. Ja nyt tämä tyyppi kuvittelee että olen itsekäs idiootti ja kertoo tutuilleen kuinka häntä on kohdeltu kaltoin. Ja jätti minulle sellaisen olon, että olen tehnyt jotain häijyä.

Teki mieli juosta perään ja kauniisti mainita, että olisin kyllä väistänyt, jos hän olisi vain pyytänyt. Mutta en voinut jättää vaunuja. Enkä kehdannut kailottaa.

Rakkaat kanssamatkustajat, avatkaa suunne! Kas tässä joitakin vaihtoehtoisia repliikkejä näihin tukaliin kohtaamisiin:

- Anteeksi.

- Anteeksi, menisin tästä ohi.

- Anteeksi, voisitkohan siirtää laukkuasi niin mahtuisin tästä.

- Anteeksi, voisitko auttaa?

- Anteeksi, jäisin tässä pois.

- Anteeksi, onko tässä tilaa?

Ja sitten lopuksi vielä huikataan että kiitos. Hymyilläkin saa.

Venaa mä vedän vaan tän röökin

Kävin pienihmisen kanssa aamukävelyllä. Hän pysähteli jatkuvasti ja osoitteli innokkaasti maassa lojuvia tupakannatsoja. Ja kyllä niitä riittikin.

On ihmisiä, jotka eivät ajattele kovin pitkälle ja heittävät roskat maahan. En tiedä, millainen valistus heihin tehoaisi, vai tehoaako mitään. Olen todennäköisesti itsekin pudotellut roskia kädestäni joskus teininä, kunnes sain vähän lisää järkeä päähäni.

En jaksa uskoa, että röökaajat kategorisesti heittäisivät kaikki muutkin roskansa maahan. Miksi sitten tupakantumpit? Onko sallitumpaa heittää maahan natsa kuin karkkipaperi? Eivät ne sieltä mihinkään katoa.

Olisipa suorastaan edistyksellistä, jos tumpeille löytyisi oma pikku roskakotelonsa kunkin tupakoitsijan taskusta. Mahtuuhan sinne se röökiaskikin. Minituhkiksen voisi sitten tyhjätä roskikseen kun sellainen sattuu kohdalle, tai viimeistään kotona. Valikoimaakin on, jos ei vanha rojukaappiin hukattu metallikotelo kelpaa.

Änkyröimpien ihmisten päiden kääntämiseen tarvitaan yleensä laki, eikä sekään välttämättä auta. Jenkeissä tästäkin sakotetaan. Täällä meillä on ehdotettu pitkään maatuvien tupakantumppien kieltämistä.

Näinhän se menee. Kielletään ja käsketään. Kun kätevintä olisi, että kukin korjaisi omat tumppinsa talteen. Ihan vain fiksuuttaan.

Kynnykset matalaksi

Olen viilaaja. Voisin hioa tätäkin tekstiä loputtomiin. Päätin, että en tee niin. Blogi ei tule elämään kovin kauan, jos julkaisukynnys nousee liian korkeaksi.

Jostain kumpuaa ajatus, että en voi tai viitsi tai kehtaa tai halua tehdä jotain asiaa, jos en ole siinä riittävän hyvä. Että mitä turhaan, muut ovat kuitenkin parempia, ei kannata, tulee paha mieli. Haluaisin ainakin ensin vähän itsekseni harjoitella, ettei tarvitse sitten noloilla kun ei osaa. Omat hengentuotokset muokataan ja viimeistellään todella valmiiksi, ennen kuin niitä esitellään muille.

Ajattelin, että blogikin tarvitsee vetävän teeman, jotta se löytäisi lukijansa. Ja että täytyy postata usein ja säännöllisesti, markkinoida, osallistua keskusteluun, keksiä hienot kuvat, räätälöidä visua, miettiä jokaisen pilkun paikka. Kynnys aloittaa nousi aina vain korkeammaksi, kunnes päätin, että olkoon. Kokeillaan nyt ensin. Huviksenihan minä.

Mistä ihmeestä olen omaksunut tällaisen asennevamman? Ja ennen kaikkea: miten siitä oppii pois?

Hyvin voi tehdä, ja täydellisestikin. Mutta aina ei tarvitse.

Ps. En ole kovin kummoinen piirtäjä. Pienihminen tunnisti silti kissan kissaksi ja halasi paperia.

Pallot ilmassa

Olen ollut jumissa. Jäänyt pysähdyksiin. Lipsunut ajattelemaan, että tällainen minä nyt olen ja tällaista elämäni on. Jättänyt uskomattoman paljon asioita tekemättä, kun ei jaksa, viitsi tai huvita. Tai kun ei osaa.

Havahduin, että olisi mukava oppia jokin uusi taito. Jotain käsillä tehtävää tai ajatuksia kutkuttavaa kaiken tämän perusarjen ja turhanpäiväisen koneella lojumisen vastapainoksi.

Sirkus antoi kipinän. Kävelin kauppaan, hankin pallot ja aloin heitellä. Ehkäpä vielä jonain päivänä minäkin jonglööraan.

Toivon, että pallojen myötä padot aukeavat. Että innostun tekemään välillä jotain muutakin uutta, ajattelemaan toisin. Kun on vain tämä yksi elämä.

Minulla ei olisi aikaa tähän

Kahdesti aloitin, kahdesti se jäi kesken. Nyt yritän taas. Blogi pyörii päässä, mutta sille ei muka ole aikaa, en jaksa nyt etsiä kuvia, en viitsi enää avata konetta, ja niin edelleen. Ei tämä teksti ole vielä valmis. Ketä kiinnostaa.

Aikaa ehkä olisi, jos ryhtyisin toimeen nyt heti. Enkä miettisi niin kauheasti. Ja mitä sitten, jos ei ketään kiinnosta.

Siispä kokeillaan.

Joskus minulta kysyttiin, mikä välimerkki olisin. Mietin aikani, ja kerrankin vastaus oli ilmiselvä: ajatusviiva. Siitä nimi. Aiheet löytynevät aikanaan, viivalta ja sen viereltä.