Kaikkien divarikierrosten äiti

Yllätin itseni kirjamessuilta. En ole koskaan aikaisemmin käynyt, mutta nyt oli ihan pakko, kun onnistuin saamaan haltuuni Project Maman Katjan jakamat vapaaliput.

Ja kyllä kannatti.

Messut ovat tavallisesti rasittavia pörräystapahtumia, joissa en yleensä jaksa enää hirveästi viihtyä. Aivan liikaa näytteilleasettajia, liikaa tyrkytystä, liikaa ihmisiä ja tungosta, liikaa kamaa.

Kirjamessutkin vaikuttivat ensin vain valtavalta kirjakaupalta.

Mutta sitten. Kustantamojen ja kirjakauppojen osastojen takana odotti paratiisi: hirveä määrä divareita saman katon alla! Meinasin pyörtyä. Ihanaa! Apua! Millä energialla minä nämä kaikki kahlaan läpi? No, kahlasin kumminkin, ja tarttui sieltä muutama nidekin laukun pohjalle.

Kirjat ovat tärkeitä tavaroita. Haluan omistaa lukemiseni, ihastella kirjoja hyllyssäni, selata sivuja ja puhallella pölyjä niiden päältä. Tuntuisi hirveältä tuhlaukselta ostaa kaikki kirjat uutena ja jättää ne hyllyyn pölyttymään yhden lukukerran jälkeen.

Siispä jos divarista vain löytyy, ostan käytetyn. On huojentava ajatus, että ainakin yksi ellei useampi ihminen on käännellyt samat sivut ennen minua. Löytämisen riemu on mahtava, kun eteen sattuu opus jota on metsästänyt jo pitkään - tai jokin kiinnostava yllätys, johon ei ehkä muuten olisi tullut tarttuneeksi. Kellastuneet sivut, vanhat omistuskirjoitukset tai kahvitahra kannessa tekevät käytetyistä kirjoista vielä viehättävämpiä.

Minikirjastostani lainaan kavereille luettavaa niin paljon kuin suinkin kaupaksi menee. Mitä useampi silmäpari samat sivut ahmii, sen parempi.

Mutta kirjoista luopuminen, sitä on vielä harjoiteltava. Pallottelen ajatuksella, että näitä rakkaita saisi kotona olla vain tuo nykyinen hyllyllinen, ja kun se täyttyy, on karsittava. Viime vuonna vein ensimmäisen setin divariin - ja toin tilalle uusia. Tai siis vanhoja.

Messuilta tarttui hihaan uusiakin opuksia. Pienihmiselle oli pakko hankkia yksi Tatu ja Patu, kun tekijät olivat sattumalta juuri silloin signeeraamassa teoksiaan. Ja pari muuta kivaa, kun sai edullisesti. Yhden omalla hankintalistalla olevan kirjan kohdalla arvoin pitkään - pokkarin hinta oli kolmannes kovakantisesta, ja pokkari on se ekologisempi vaihtoehto. Anteeksi maapallo, otin kovakantisen. Eikä ole edes FSC-merkitty.

Lisäksi saldona ilmainen artikkeli Long Playsta, kutsu kustantajan kirjailijailtaan/ystävämyyntiin ja pari muuta etuläpärettä. Sekä inspiroiva pitkä käytäväkeskustelu kera vanhan kurssikaverin, johon törmäsin sattumalta.

Ei huono. Saatan mennä uudestaan. Jos saan vaparit.

Takaisin haravan varteen

Ne ovat taas täällä. Lehtipuhaltimet. Kiroan sen päivän, kun tämä turhuus keksittiin.

Vempain edustaa ihmiskunnan tehokkuusajattelun ja koneenpalvonnan korkeinta astetta. Nyt meillä on kone, jolla voi tehdä tämän homman helpommin! Ja nopeammin! Siihen tarvitaan polttoainetta! Tai sähköä! Ei tarvitse käyttää lihasvoimaa! Ja tästä lähtee ääntä!

Voi sitä meteliä. Ja voi sitä kornin näköistä huoltohenkilöä, joka notkuu koneen jatkeena kuulosuojaimet korvillaan. Ja voi sitä kiukkuista, joka herää aamuvarhaisella ennen aikojaan puhaltimen mylvintään.

Onhan se tehokkaampi kuin harava. Mutta miksi muka aina pitää olla niin jumalattoman tehokas? Eikö tämä nyt olisi juuri sellaista hommaa, johon voisi rekrytoida esimerkiksi pienen lisätienestin perässä juoksevia tyyppejä tai sitä jengiä, joka ei tahdo saada mitään töitä esimerkiksi osaamisen tai kielitaidon puutteen takia? Tai vaikka sitten yhdyskuntapalvelun suorittajia, jos muuten ei työhaluisia riittäisi?

Haravan varressa olisi ihan eri meininki. Sympaattista lehtien rapinaa. Kuntokin nousisi eikä päivän päätteeksi tarvitsisi lähteä enää erikseen urheilemaan. Haravointi myös näyttäisi paljon hauskemmalta ohikulkijan silmään! Ja siitä riittäisi hommia useammalle.

Samalla voisi vaikka jutella vierusharavoitsijan kanssa, kun ei tarvitsisi niitä kuulosuojaimia.

No en kyllä tiedä jaksaisiko viitsiä

Elämässäni on rasittava ristiriita.

Olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Saamaton.

Haluaisin kokea paljon. Ja saada jotain aikaiseksi.

Tykkään vetelehtiä, mutta aina en tykkää kun vetelehdin. Tuloksena on helposti levoton olo, jonkin sortin reippauskriisi tai kateus aktiivisia ja aikaansaavia ihmisiä kohtaan.

Helsinki tarjoaa liikaa kaikkea, mitä haluan. Elokuvia, teatteria, keikkoja, näyttelyitä, ravintoloita, kulttuuririentoja ja tapahtumia pitkin kaupunkia. Haluaisin tavata ystäviä useammin, lukea enemmän kirjoja, harrastaa. Sisustustakin voisi vähän kohentaa ja joskus ehkä katsoa vähän telkkaria. Ja tehdä jotain yhdessä perheen kanssa. Bändiinkin pitäisi yrittää panostaa enemmän.

Ja sitten on tietysti ne kaikki välttämättömät normikuviot: siivoamiset, pyykkäämiset, kaupassa käymiset, kokkaamiset, pesulla käynnit, pienihmisen huolto ja ensi vuonna vielä päivätyö. Ai niin ja liikkuakin pitäisi.

Ja nyt on tämä blogi. Ja voi jos riittäisi paukkuja vielä opiskella jotain!

Paradoksaalisesti tuntuu, että on kiire ja ajasta puute, vaikka ei tekisi mitään ihmeellistä. Takaraivossa jyskyttää, miten tämänkin hetken voisi käyttää, kun tarttuisi johonkin. Elämä tarjoaa liikaa vaihtoehtoja ja velvollisuuksia!

Valita toki täytyy ja pienihmisen takia osallistumisen mahdollisuudet vähenevät, mutta minä valitsen tekemättä jättämisen silloinkin, kun ei tarvitsisi. En ole esimerkiksi kertaakaan osallistunut ravintolapäivään. Enkä siivouspäivään. En käynyt koko kesänä tsekkaamassa Teurastamoa, vaikka oli tarkoitus. En käynyt Pihlajasaaressa enkä Suomenlinnassa. Ja kaikkia näitä olisi voinut ja voisi tehdä myös pienihmisen kanssa ilman lastenhoitojärjestelyjä.

Jos jotain menoa ei ole sovittu kalenteriin jonkun tyypin kanssa tietyllä kellonlyömällä, jään kotiin kyhjöttämään. En jaksa lähteä. Vaikka huvittaisikin, viitsimisen kanssa voi tulla ongelmia. Ja sitten taas harmittaa kun ei tullut mentyä.

Ei laiskuudessa mitään pahaa ole, mutta välillä kyllä ottaa päähän ihan huolella, kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä. Eikä voi oikein syyttää muita kuin itseään.

Miten sitä osaisi ryhtyä vähän ahkerammin - tai olla tyytyväisempi vähempään? 

11 tapaa käyttää heijastinta

Siellä on pimeää. Katulamput eivät auta, valo katoaa mustaan asfalttiin ja metsänreunaan, kaupungissakin. Heijastin pelastaa - tsekkaa jos et usko!

Tässä muutama varustautumisvinkki heijastinkauden kunniaksi:

1. Perinteinen heijastin on hyvä tapa näkyä. Kannattaa laittaa jokaiseen takkiin ja laukkuun oma heijastin, niin se ei vahingossa unohdu juuri siihen toiseen, joka roikkuu kotona naulakossa.
2. Tee heijastimesta muotia. Kaupoista löytyy valikoimaa vaikka kuinka, jos se kaapin perältä löytynyt mainoskillutin tympäisee. On perinteisiä kuvioita, brändättyjä juttuja ja tyylikästä designia. 
3. Jos kolina ärsyttää, vaihda pehmeään.
4. Tee heijastimesta asuste. Laita heijastinpinssi rintapieleen tai heijastava kangashörsylä hattuun ja hanskoihin. Muista, että heikosti heijastava kangas ei näy yhtä hyvin kuin kunnon heijastin.
5. Voit käyttää myös heijastinteippiä. Teippiä voi vetäistä vaikka kumppareihin ja kävelysauvoihin. (Sitä saa esimerkiksi apteekista ja Clas Ohlson -tyyppisistä kaupoista.)
6. Ja sitten on niitä käsivarren tai jalan ympärille lätkäistäviä pitkulaisia malleja.
7. Jos olet kätevä käsistäsi, värkkää oma design kunnollisesta heijastinkankaasta. Jos tulee hieno, ompele se pysyvästi kiinni takkiin. Tee tarpeeksi iso, pieni ei näy.
8. Jos ostat uusia ulkoiluvaatteita tai vaikka reppua, katso löytyisikö sellaisia joihin on valmiiksi ommeltu heijastavia tereitä tai nauhaa. Lenkkareissakin on jo usein heijastimet.
9. Muista varustaa myös mukanasi kulkevat oheislisäkkeet, kuten lastenvaunut tai koira. Koiran talutushihnassakin kannattaa olla jokin heijastava kohta, niin pimeällä näkee että siinä on vielä naru välissä.
10. Huomioliivi voi olla kätevä, jos esimerkiksi fillaroi autotiellä tai kirmaa sen koiran kanssa pellon laidalla.
11. Korviksetkin saa heijastimena. Toimii ehkä parhaiten baarissa, tuskin pelastaa henkeä kadulla.

Hanki välillä uusia heijastimia, naarmut syövät tehoa vanhoista. Jos oma näkyvyys mietityttää, valokuvaa olemuksesi salaman kanssa pimeässä tai heilu taskulampun kanssa peilin edessä, niin näet miten näyt.

Sit vaan pihalle ja herran haltuun.

1-kuukautissynttärit, jei!

Eka kuukausi bloggaamista täynnä. Tadaa, on yhteenvedon aika!

1. Julkaisukynnys on vieläkin hitusen korkea, mutta ei mitenkään valtava. En halua päästää puolivillaisia ajatuksia käsistäni. Toiset tekstit syntyvät helpommin kuin toiset, mutta editointi on iso osa tätä touhua. 
2. Tyyliä on vaikea päättää. Kirjoittaisiko kuulaan eteerisesti, lyhyin lausein, ironisesti, kuivakkaalla huumorilla, viljelisikö puhekieltä, tekisikö listoja dialogeja arvioita kaupallisia tiedotteita. Kirjailijoista sanotaan, että he ovat löytäneet oman äänensä. Ehkä sama pätee bloggaamisessa.
3. Onko se bloggaamista vai blogaamista? Bloggaaminen kuulostaa snadisti vanhanaikaiselta, blogaaminen kuulostaa teiniltä. Pysyttelen tuplageessä, olenhan muutenkin jo hyvää vauhtia kalkkiutumassa.
4. Onpas hyvä, että päätin kunnianhimottomasti käyttää puhelinkuvia. Kameran latailu, sen mukana roudaaminen, kuvien siirtäminen koneenrämälle ja photoshoppaaminen olisi kaatanut tämän blogin omaan mahdottomuuteensa jo alkumetreillä. Tai sitten kuvia ei olisi.
5. Postauksen aiheita ei kannata pakottaa. Vaikka olisi ensin viikko hiljaista, sitten eteen kuitenkin taas tipahtaa jotain, jonka ajattelee ensin päivittää Facebookiin, kunnes tajuaa että tämän ympärillehän saisi jotain enemmän. Ja pian luonnoksia on jo jonossa.
6. Tarvitsisin uuden läppärin. Vanha rämä jumittaa ja rasittaa, kännykällä on työlästä naputella ja mobiilisovelluksessa on muutenkin varsin rajatut ominaisuudet. Ei voi edes linkittää. Tai sitten en vain osaa.
7. Niin, linkittäisinkö vai enkö linkittäisi ja mitä linkittäisin ja mitä en. Vähän hakusessa tämäkin.
8. Tuntuu vapauttavalta mutta vaikealtakin antaa aiheiden rönsytä. Blogissa ei ole teemaa, mutta optimoiva mieleni haluaisi pitää sisällön jotenkin suoralinjaisena. Jos nyt päättäisin kirjoittaa vain tietyn aiheen asioista, ideoita tai intoa tuskin riittäisi kovin aktiiviseen postailuun.
9. Nälkä kasvaa syödessä. Haluan lisää lukijoita! Haluan seuraajan, tai monta! Haluan paaaaljon kommentteja! (Yhden olen jo saanut, jesh!)
10. Minulla ei olisi aikaa tähän. Mutta kirjoittaminen ilman ulkoa asetettuja vaatimuksia tai tavoitteita on pitkästä aikaa niin mukavaa, että nipistetään sitten vaikka yöunista, tai ainakin muusta netissä roikkumisesta.

Ps. Otsikosta. Suomen kieli on niin mahtavaa kun se taipuu.

Heitä se menemään

Roskakatokseen oli ilmestynyt pöntöt lasille ja metallille. Kiitos, päättäjät! Ei enää lasipurkeista pursuilevaa lajittelukaappia, ei enää satunnaista säilykepurkkia sekajätteessä. Mitä lähempänä lajittelupiste, sitä helpompi arki.

Jätteiden lajittelu on yleensä yksinkertaista. En oikein ymmärrä, miten joku kehtaa kipata aivan kaiken sekajätteeseen - banaaninkuoria, limsapulloja ja sanomalehtiä myöten. Kaatopaikalla lajittelematon jätevuori sen kuin kasvaa samalla kun uutta materiaalia nyhdetään riutuvan Telluksen selkänahasta.

Jossain vaiheessa jätteestä tulee vielä liian kallisarvoista poisheitettäväksi. Hukumme roskakasoihin, joiden sisällöstä suurimman osan voisi kierrättää tai käyttää hyödyksi. Monissa maissa köyhät hankkivat elantonsa kaatopaikalta, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole. Toisaalla tutkitaan, millaisia kultakaivoksia kaatopaikalla piilee. Suomessakin. Meanwhile, lokit riekkuvat hylättyjen herkkujen perässä. 

Muistan elävästi yhden kohtauksen Futurama-sarjasta. Jostain syystä tyypit tarvitsivat jätettä ja miettivät mistä saisivat sitä lisää, olisivatko olleet rakentamassa jäteplaneettaa. Vastaus oli yksinkertainen. Kun kynän heittää lattialle, siitä tulee roska. Mistä vaan tulee roskaa, kun sen heittää pois. Ongelma ratkaistu.

Sama meininki se on joillakin täällä nykyajassakin, esimerkiksi Reading festareilla.

Tulevaisuudessa kaduttaa.

Sataprosenttista uutta muovia

Etsin itselleni ja pienihmiselle talviasusteita. Ajattelin jotain villaista, lämmintä ja luonnollista. Ja mitä löysin? Akryylia. Kaupunkeja kansoittavat perusketjuliikkeet pursuilevat akryylia.

En ole aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan tekokuituja. Nyt taas muistin, miksi ne villapaidan näköiset paidat ovat nimeltään neuleita eivätkä villapaitoja. Pukeudumme muoviin!

Aloin tutkia pesulappuja maanisesti. Akryylia, polyamidia, polyesteriä, elastaania. Koko vaatekauppa on muovin peitossa. Rittävän kuumalla kaikki sulaisi.

Googlasin. Keinokuidut eivät ole pelkästään pahasta - ne esimerkiksi auttavat luonnonkuituja kestämään paremmin kulutusta. Luonnonkuitujen tuotannolla on omat eettiset ja ekologiset ongelmansa. Tuntuisi silti jotenkin luonnollisemmalta, että pipossa olisi muutakin raaka-ainetta kuin öljyä.

En tiedä, mihin tämä äkillinen keinokuituherännäisyyteni johtaa. Vaatteiden hankkiminen on jo nyt aivan liian rasittavaa.

Ryhtyisinkö naturistiksi?

Tai pitäisikö kokeilla kuuden vaatteen haastetta?