Joulukuusen kuolema

© Julia Vuori

Maailmantuskani alkaa olla sitä luokkaa, että harkitsen joulukuusiperinteen tappamista.

Mutta kun en halua.

Kuusi tuo mahtavan joulutunnelman. Se tuoksuu. Se koristellaan. Siinä on kynttilöitä. Sen alle pannaan paketit. Nurkista ja lattianraoista imuroidaan neulasia vielä juhannuksena.

Mutta kun.

Puu katkaistaan ennen aikojaan, isketään pariksi viikoksi sisälle kitumaan ja heitetään pois. Huvin vuoksi. Mitä turhuutta. Sydämeni itkee!

Haluan harvennuskuusen. Sellaisen, joka on jyrätty pois toisen puun vierestä, että sillä toisella olisi tilaa kasvaa suuremmaksi. Tai tukkipuun latvuksen, joka jäisi muuten hyödyntämättä. Ei sellaisia tuolla kaduilla kaupata.

Pentuna kuusi haettiin sukulaisten metsästä. Sellaisesta tavallisesta epätalousmetsästä, jossa puut saavat kasvaa siellä missä huvittaa, elukat elellä kuten parhaaksi näkevät ja luonto jyllätä omaan malliinsa. Siellä sitten tarvottiin lumihangessa ja katseltiin, mikä olisi nätti ja sopivan kokoinen joulupuuksi.

Tämän päivän joulukuuset kasvatetaan suorissa riveissä puupelloilla. Ja niitä tuodaan meille ulkomailta asti. Tanskalaisiin kuusiin on tungettu lannoitteita ja torjunta-aineita, ja sitten ne vielä roudataan sieltä tänne.

Ehkä hankin ensi kerralla joulukaktuksen. Monivuotisen.

Älä koskaan ikinä muutu

© Lasse Katainen

Partiolaisten joulukalenteri. Nostalgiaryöppy.

Se on niin kauhean tuttu ja turvallinen. Ja aina samanlainen, vaikka ei olekaan.

Pikku partiolaisena joulua odoteltiin tämän kalenterin seurassa. Näitä minäkin jouduin kauppaamaan hampaat irvessä ovelta ovelle kiertäen. (Se oli ihan viimeistä hommaa. Onneksi ei enää tarvitse. Voi vain availla tyytyväisenä luukkuja.)

Eikä se ole joulukalenteri, vaan adventtikalenteri. Ensimmäinen luukku avataan ensimmäisenä adventtina. Joinakin vuosina kalenterissa on monta lisäluukkua marraskuun puolella, mikä on erityisen siistiä. (Tänä vuonna ensimmäinen adventti osui särmästi joulukuun ekaan. Pyh.)

Kalenterin piirroksen aiheena on aina Korvatunturin tyypit. Luukkujen takaa avautuvat kuvat täydentävät piirrosta. Etukäteen pitää tietysti arvailla, miten kuva muuttuu - ilmestyykö taivaalle punatulkku vai helikopteri. Kuvien arvailusta saa halutessaan verisen skaban pystyyn.

On vakioluukkuja, jotka ovat aina samoja. Adventtisunnuntaisin luukkujen takana on yksi, kaksi, kolme ja neljä kynttilää. Itsenäisyyspäivänä Suomen lippu. Lucian päivänä Lucia-neito. Jouluaattona Jeesus-lapsi. Joka ikinen vuosi.

Miksikään design-kalenteriksi tästä ei ole. Perinteisen pyöreän lapsekkuuden voimin mennään.

Kalenterin kääntöpuolella on jouluinen peli tai tarina. Lisukkeena tulee muutama pakettikortti.

Jotkin asiat eivät muutu. Tämä saisi aina olla yksi niistä.

Vuohenjuuston paistamisen taito

 

Makaronilaatikkoa sanotaan helpoksi ruoaksi. Sehän valmistuu tuosta noin vain ihan itsestään uunissa.

Eikä valmistu. Ensin pitää keittää ja paistaa ja sekoittaa ja maustaa ja laittaa vuokaan - ja sitten vasta se menee uuniin. Tässä vaiheessa tiskiä on kertynyt jo sen verran kuin olisi valmistanut isommankin aterian.

Ruoanlaitto on vaivalloista. 

Ensin pitää keksiä, mitä syödään. Sitten pitää etsiä hyvä resepti ja katsoa, mitä aineksia tarvitaan ja löytyykö jotain kotoa. Kauppaan pitää mennä ostoslistan kanssa.

Siksi teen aina samoja ruokia. Uusi resepti olisi pitänyt etsiä jo edellisenä päivänä eikä vasta silloin, kun on jo vetämässä takkia päälle. Tänään ei vielä tiedä, mitä huomenna tekee mieli. Jos reseptiä ja ostoslistaa ei ole, lautaselle päätyy samaa kuin viime viikolla.

Välillä uutta on kuitenkin kokeiltava. Resepti, kauppalista, kauppareissu, check. Sitten aloitetaan.

Ruoan valmistukseen menee kauemman aikaa kuin reseptissä sanotaan. Pari litraa vettä ei kiehahda sekunnissa. Kuorimiseen ja pilkkomiseen vierähtää turhan monta tovia. Sitä mokaa en sentään tee, että en lukisi reseptiä alusta loppuun ennen aloittamista. 

Jos ruokaan kuuluu useampi eri osio, aikataulu ei synkkaa. Riisi on vielä raakaa kun wokki alkaa jo muhjaantua. Perunat räjähtelevät kattilassa, kun tavaan reseptistä niiden kaveriksi kokattavan ruokalajin seuraavaa työvaihetta. Muu setti on jo lautasella kun havahdun, että pitikös tässä olla jotain kastiketta.

Kokkaamisen ohessa ei ehdi kattaa. Jos haluaa pöydän koreaksi, se pitää tehdä jo ennen aloittamista. 

Kun ateria on ohi, keittiö pursuaa tiskejä, muruja ja silpettä.

Resepteissä on ihan oman jargoninsa. Kuullottamista, suurustamista, alustamista, kalttaamista, freesaamista, ryöppäämistä. Suurimman osan onneksi ymmärrän, mutta en varmasti kaikkea. Ja kuinka paljon on vähän?

Joitakin asioita pitää keittiössäkin harjoitella se 10 000 tuntia, jos haluaa onnistua. Esimerkiksi vuohenjuuston paistamista. 

On yritetty. Useita kertoja. Sulaa liikaa ja lässähtää. Jää sisältä kylmäksi. Joskus harvoin kun saan taiottua kiekkoon mystisen ihanan rapean pinnan, se takertuu kiinni paistinlastaan kun siirrän juustoa pois pannulta. 

Antakaas vähän vinkkiä. Kuinka kylmää juuston pitää ennen paistamista olla? Miten kuumana pannu kannattaa pitää? Tuleeko siihen öljyä vai ei? Kuinka paljon? Pitääkö öljyn olla kuumaa vai lämmintä? Miten kauan kiekkoja pitäisi paistaa? Miten paksu juuston kannattaa olla? Onko pannulla väliä? Tai lastalla? Ja miten ihmeessä se voisi onnistua uunissa grillivastuksen alla?

Samalla voisitte kertoa, miten tuoretta oreganoa ja vastaavia yrttejä on tarkoitus silputa? Minikokoiset lehdet ovat mahdottomia irtiriivittäviä ja jos varren antaa mennä mukana, suutuntuma on kova ruohonkorsi. Ja mikä olikaan oikea kikka kananmunien keittoon, jotta kuori irtoaa helposti eikä vedä kaikkea syötävää mukanaan?

Seuraava suuri missioni voisikin olla keltuaisten erotteleminen valkuaisista. Kuulostaa juuri sopivan hankalalta.