Ilmaa apteekin hyllyltä

Kävin ostamassa D-vitamiinia. Purkissa on sata tablettia. Niille ei tule ahdasta. Pillerit peittävät puolisen senttiä purnukan pohjaa. Päälle jää sellaiset viisi senttiä tyhjää. Korkkikin on varsin mittavan kokoinen.

En oikein ymmärrä. Miksi ihmeessä vitamiinit on pakattu näin älyttömän väljästi? Edellisen kerran samaa tuotetta ostaessani purkkikin oli järkevämmän kokoinen. Nyt tabuja on hankala yrittää ronkkia purkin pohjalta, ja naputellen kaataessa reuna meinaa tehdä kepposet.

Rekat kuljettavat näidenkin purkkien mukana valtavat määrät pelkkää tyhjää.

Korkin koon tajuan. Sen saa auki, vaikka sorminäppäryys ei olisi ihan ensiluokkaista. En tosin usko, että kaikki käsivaivaiset huomaavat kanteen kohotettuja nuolia, jotka ohjeistavat painamaan korkkia reunoilta ennen kääntämistä. Ilman painamista avaaminen ei ehkä onnistu ollenkaan.

Mutta se purkki. Onko sekin liian suuri vain sen vuoksi, että sitä olisi helpompi käsitellä? Voisiko noista sitten saada edes jotain uudelleentäytettäviä versioita? Roskiin menevän muovin määrä turhauttaa.

Suuri mutsipostaus

Sama nainen

Lapsi muuttaa ihmistä, sanotaan. Eikä muuta, ainakaan minua. Sen vanhan tyypin oheen tulee vain yksi kerros lisää.

No, onhan sekin tietysti muutos. Mutta ei lapsi sulje pois sitä kaikkea muuta, mitä olen ja teen ja miten ajattelen ja mistä olen kiinnostunut. Minulla on oma elämäni, ja pienihminen on tällä hetkellä valtavan iso osa sitä. Mutta ei se lapsi ole mun elämä, sillä on ihan oma elämänsä.

En kovin aktiivisesti ajattele olevani ensisijaisesti juuri äiti tai perheellinen ihminen. Tässäpä nyt vaan lykin näitä kärryjä ja kuskaan varmuuden vuoksi laukun pohjalla banaania ja jos jollain on ongelma sen kanssa että vaihdan nämä vaipat lapselle nyt tässä kadun reunalla niin voi voi. 

Muut katsovat että siinä menee äiti, minä ajattelen että tässä menen minä.

Sitten ihmettelen, miten tämä voi tuntua näin luonnolliselta, vaikka on jotenkin niin kummallistakin. Että tosiaan, tässä me nyt ollaan, ja tuo lapsi ei katoa mihinkään, ja meillä on aivan erityislaatuinen side. Ja silti elämä on kuin ennenkin, vaikka ei olekaan.

Ehkä ensi vuonna 

Eniten on muuttunut ajankäyttö. 

Pienihminen on sellainen rakas ja rasittava oheislisäke, joka on aina yhtälössä mukana. Välillä sen haluaisi laittaa pauselle, että saisi lapsettomia hetkiä juuri silloin kun haluaa ilman hoitojärjestelyjä ja kellon kyttäämistä.

Enää ei vaan voi lähteä leffaan tai keikalle tai teatteriin, ellei lapselle ole hoitajaa. Kaikki siirrot pitää miettiä etukäteen. On tehtävä valintoja, joille ei aikaisemmin tarvinnut korvaansa lotkauttaa.

Monelle äidille tulee huono omatunto, kun saa aikaa vain itselleen. Minulle ei. Jaksan säätää junaratojen ja puurolautasten ääressä paremmin, kun pääsen välillä pois.

On kuitenkin tasapainoiltava oman ja puolison ja pariskunnan ja työnantajan ja perheen yhteisen ajan kanssa. Ei sitä viitsi tai halua joka ilta olla menossa, vaikka suurmies olisikin kotona. Ja sitten jos tulee mahdollisuus, ei ehkä vaan jaksa. Koska olenhan laiska. Tai puhki.

Lähiömutsi postasikin jokin aika sitten ansiokkaasti ruuhkavuosiväsymyksestä. Sitä odotellessa.

Sä varmaan äitinä tiedät

Pienihmisen myötä osaan jo käyttäytyä luontevasti vauvojen seurassa. Kun aikana ennen äitiyttä minulle tyrkättiin vastasyntynyt syliin, kysyin että oletko nyt aivan varma ja voisitko vähän ohjeistaa, että en vahingossa tapa tätä.

Pikkulasten kanssa oleminen ja juttelu on myös ollut vähän hepreaa. Eikä minulla ole viisivuotiaista edelleenkään mitään kokemusta, en tiedä miten ne toimivat. Vaikka olenkin äiti! 

Kas kun mutsius ei tehnytkään minusta yhdessä hetkessä lapsuuden ja kasvatuksen asiantuntijaa, vaikka joku niin ehkä luulee. Minulla on tämä yksi harjoittelukappale ja sekin tuli ilman käyttöohjeita. Siitä ei vielä voi suuria yleismaailmallisia johtopäätöksiä vetää.

Kukin lapsi toimii omalla tavallaan, yksilöitä kun ovat. Siksi onkin hassua kysyä, tykkäätkö lapsista. Sama kuin kysyisi, tykkäätkö aikuisista. Aika erilaisia ovat kaikki.

Kulta oot niin ihana että voisin syödä sinut

Ihmeellisintä on rakkaus.

Vanhemman rakkaus lapseen on erilaista kuin mikään muu. Se on jotain käsittämätöntä, mullistavaa. Sitä ei kaikkine vivahteineen vaan kykene ymmärtämään, ennen kuin itsellä on lapsi.

Tästä juteltiin Tirsoissakin. Miten kukaan ihminen voi olla niin jumalattoman tärkeä - ja miten sen voisi sille kertoa? Ja mistä sitä lisätilaa oikein ihmiseen tulee, kun se rakkaus vaan paisuu koko ajan?

Ei voi ymmärtää.

Suolattua lakritsaa

Salmiakeista salmiakein on perinteinen Fazerin punamustavalkoiseen askiin pakattu salmiakin muotoinen salmiakki. Riittävän tiukka ja suolainen maku, sopiva jäystettävä, ei kova eikä pehmeä, kestää tarvittaessa pitkään.

Jos pitäisi valita yksi ainoa karkki ja muut katoaisivat maailmasta, valitsisin tämän. Laukussani on lähes aina askillinen.

Haluan salmiakkini salmiakkina. Väyryset ja kingkongit ovat huijausta. Kunnon salmiakissa ei ole lakritsasta tietoakaan.

Ulkomaalaisille pitää tietenkin aina tarjota tätä herkkua. Kun asuin hetken muualla, sain kotimaasta salmiakkilähetyksiä. Tarjosin maistiaisia paikalliselle kaverilleni, joka uskaliaana otti yhden. Väänteli hetken naamaansa ja sylkäisi sitten pastillin pois. Mitä tuhlausta!

Menetetyistä karkkikavereista kaipaan ruostenuppeja, joita myytiin aikoinaan kaupan hyllyllä omassa pussissaan. Muutama vuosi sitten löysin niitä videovuokraamon ja leffateatterin irtokarkkihyllystä, jossa ne kulkivat nimellä ruosteinen naula. Jälleennäkemisemme oli lämmin! Viime aikoina ei nuppeja ole taas näkynyt, mikä ei ehkä ole ihme kun niillä on tapana liimaantua kiinni toisiinsa suurissa laareissa.

Lapsuuden suosikki oli ruotsinlaivalta saatavat kanuunankuulat. Mustia palloja, sisältä valkoisia. Makoisia. Kun sain boksin auki, se katosi aina aivan liian nopeasti. Lisää sai vain laivalta. Traagista.

Tuoreista tuttavuuksista suosittelen Namituvan perinteistä salmiakkinappia - se vie kielen mennessään! Kesällä sitä myi Helsingissä Salmiakkikioski, joka laittoi talvea vasten luukut kiinni. Mistähän sitä nyt saisi?