Sama nainen
Lapsi muuttaa ihmistä, sanotaan. Eikä muuta, ainakaan minua. Sen vanhan tyypin oheen tulee vain yksi kerros lisää.
No, onhan sekin tietysti muutos. Mutta ei lapsi sulje pois sitä kaikkea muuta, mitä olen ja teen ja miten ajattelen ja mistä olen kiinnostunut. Minulla on oma elämäni, ja pienihminen on tällä hetkellä valtavan iso osa sitä. Mutta ei se lapsi ole mun elämä, sillä on ihan oma elämänsä.
En kovin aktiivisesti ajattele olevani ensisijaisesti juuri äiti tai perheellinen ihminen. Tässäpä nyt vaan lykin näitä kärryjä ja kuskaan varmuuden vuoksi laukun pohjalla banaania ja jos jollain on ongelma sen kanssa että vaihdan nämä vaipat lapselle nyt tässä kadun reunalla niin voi voi.
Muut katsovat että siinä menee äiti, minä ajattelen että tässä menen minä.
Sitten ihmettelen, miten tämä voi tuntua näin luonnolliselta, vaikka on jotenkin niin kummallistakin. Että tosiaan, tässä me nyt ollaan, ja tuo lapsi ei katoa mihinkään, ja meillä on aivan erityislaatuinen side. Ja silti elämä on kuin ennenkin, vaikka ei olekaan.
Eniten on muuttunut ajankäyttö.
Pienihminen on sellainen rakas ja rasittava oheislisäke, joka on aina yhtälössä mukana. Välillä sen haluaisi laittaa pauselle, että saisi lapsettomia hetkiä juuri silloin kun haluaa ilman hoitojärjestelyjä ja kellon kyttäämistä.
Enää ei vaan voi lähteä leffaan tai keikalle tai teatteriin, ellei lapselle ole hoitajaa. Kaikki siirrot pitää miettiä etukäteen. On tehtävä valintoja, joille ei aikaisemmin tarvinnut korvaansa lotkauttaa.
Monelle äidille tulee huono omatunto, kun saa aikaa vain itselleen. Minulle ei. Jaksan säätää junaratojen ja puurolautasten ääressä paremmin, kun pääsen välillä pois.
On kuitenkin tasapainoiltava oman ja puolison ja pariskunnan ja työnantajan ja perheen yhteisen ajan kanssa. Ei sitä viitsi tai halua joka ilta olla menossa, vaikka suurmies olisikin kotona. Ja sitten jos tulee mahdollisuus, ei ehkä vaan jaksa. Koska olenhan laiska. Tai puhki.
Lähiömutsi postasikin jokin aika sitten ansiokkaasti ruuhkavuosiväsymyksestä. Sitä odotellessa.
Pienihmisen myötä osaan jo käyttäytyä luontevasti vauvojen seurassa. Kun aikana ennen äitiyttä minulle tyrkättiin vastasyntynyt syliin, kysyin että oletko nyt aivan varma ja voisitko vähän ohjeistaa, että en vahingossa tapa tätä.
Pikkulasten kanssa oleminen ja juttelu on myös ollut vähän hepreaa. Eikä minulla ole viisivuotiaista edelleenkään mitään kokemusta, en tiedä miten ne toimivat. Vaikka olenkin äiti!
Kas kun mutsius ei tehnytkään minusta yhdessä hetkessä lapsuuden ja kasvatuksen asiantuntijaa, vaikka joku niin ehkä luulee. Minulla on tämä yksi harjoittelukappale ja sekin tuli ilman käyttöohjeita. Siitä ei vielä voi suuria yleismaailmallisia johtopäätöksiä vetää.
Kukin lapsi toimii omalla tavallaan, yksilöitä kun ovat. Siksi onkin hassua kysyä, tykkäätkö lapsista. Sama kuin kysyisi, tykkäätkö aikuisista. Aika erilaisia ovat kaikki.
Ihmeellisintä on rakkaus.
Vanhemman rakkaus lapseen on erilaista kuin mikään muu. Se on jotain käsittämätöntä, mullistavaa. Sitä ei kaikkine vivahteineen vaan kykene ymmärtämään, ennen kuin itsellä on lapsi.
Tästä juteltiin Tirsoissakin. Miten kukaan ihminen voi olla niin jumalattoman tärkeä - ja miten sen voisi sille kertoa? Ja mistä sitä lisätilaa oikein ihmiseen tulee, kun se rakkaus vaan paisuu koko ajan?
Ei voi ymmärtää.
Sitten ihmettelen, miten tämä voi tuntua näin luonnolliselta, vaikka on jotenkin niin kummallistakin. Että tosiaan, tässä me nyt ollaan, ja tuo lapsi ei katoa mihinkään, ja meillä on aivan erityislaatuinen side. Ja silti elämä on kuin ennenkin, vaikka ei olekaan.
Ehkä ensi vuonna
Eniten on muuttunut ajankäyttö.
Pienihminen on sellainen rakas ja rasittava oheislisäke, joka on aina yhtälössä mukana. Välillä sen haluaisi laittaa pauselle, että saisi lapsettomia hetkiä juuri silloin kun haluaa ilman hoitojärjestelyjä ja kellon kyttäämistä.
Enää ei vaan voi lähteä leffaan tai keikalle tai teatteriin, ellei lapselle ole hoitajaa. Kaikki siirrot pitää miettiä etukäteen. On tehtävä valintoja, joille ei aikaisemmin tarvinnut korvaansa lotkauttaa.
Monelle äidille tulee huono omatunto, kun saa aikaa vain itselleen. Minulle ei. Jaksan säätää junaratojen ja puurolautasten ääressä paremmin, kun pääsen välillä pois.
On kuitenkin tasapainoiltava oman ja puolison ja pariskunnan ja työnantajan ja perheen yhteisen ajan kanssa. Ei sitä viitsi tai halua joka ilta olla menossa, vaikka suurmies olisikin kotona. Ja sitten jos tulee mahdollisuus, ei ehkä vaan jaksa. Koska olenhan laiska. Tai puhki.
Lähiömutsi postasikin jokin aika sitten ansiokkaasti ruuhkavuosiväsymyksestä. Sitä odotellessa.
Sä varmaan äitinä tiedät
Pienihmisen myötä osaan jo käyttäytyä luontevasti vauvojen seurassa. Kun aikana ennen äitiyttä minulle tyrkättiin vastasyntynyt syliin, kysyin että oletko nyt aivan varma ja voisitko vähän ohjeistaa, että en vahingossa tapa tätä.
Pikkulasten kanssa oleminen ja juttelu on myös ollut vähän hepreaa. Eikä minulla ole viisivuotiaista edelleenkään mitään kokemusta, en tiedä miten ne toimivat. Vaikka olenkin äiti!
Kas kun mutsius ei tehnytkään minusta yhdessä hetkessä lapsuuden ja kasvatuksen asiantuntijaa, vaikka joku niin ehkä luulee. Minulla on tämä yksi harjoittelukappale ja sekin tuli ilman käyttöohjeita. Siitä ei vielä voi suuria yleismaailmallisia johtopäätöksiä vetää.
Kukin lapsi toimii omalla tavallaan, yksilöitä kun ovat. Siksi onkin hassua kysyä, tykkäätkö lapsista. Sama kuin kysyisi, tykkäätkö aikuisista. Aika erilaisia ovat kaikki.
Kulta oot niin ihana että voisin syödä sinut
Ihmeellisintä on rakkaus.
Vanhemman rakkaus lapseen on erilaista kuin mikään muu. Se on jotain käsittämätöntä, mullistavaa. Sitä ei kaikkine vivahteineen vaan kykene ymmärtämään, ennen kuin itsellä on lapsi.
Tästä juteltiin Tirsoissakin. Miten kukaan ihminen voi olla niin jumalattoman tärkeä - ja miten sen voisi sille kertoa? Ja mistä sitä lisätilaa oikein ihmiseen tulee, kun se rakkaus vaan paisuu koko ajan?
Ei voi ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti